Johdanto

Toimintakykyä parantava sydänkuntoutus on ratkaisevan tärkeää, jotta voidaan vaikuttaa suotuisasti akuutin sepelvaltimo-oireyhtymän kliiniseen kehitykseen, joka liittyy äkilliseen, heikentyneeseen verenvirtaukseen sydämeen. Akuutti sepelvaltimo-oireyhtymä on yksi maailman tärkeimmistä kuolinsyistä, sillä vuonna 2019 se todettiin 17,9 miljoonassa tapauksessa. Maailman terveysjärjestö (WHO) on puoltanut monitekijäisten toimenpiteiden käyttöönottoa. Suositeltu lähestymistapa on ollut aerobisen harjoittelun yhdistäminen sydän- ja verenkiertoelimistön ja kardiopulmonaalisten tulosten parantamiseksi sekä kestävyysharjoittelun yhdistäminen voiman parantamiseksi. Viime aikoina neuromuskulaarisella harjoittelulla, joka käsittää lajikohtaisen ja perusharjoittelun, mukaan lukien kestävyys, tasapaino, ydinvoima, dynaaminen stabiliteetti, ketteryys ja plyometrinen harjoittelu, on osoitettu olevan suotuisia vaikutuksia kardiopulmonaalisiin tuloksiin laajalla väestöllä, kuten urheilijoilla, nuorilla ja aikuisilla kroonisista sairauksista kärsivillä henkilöillä. Tätä harjoittelumenetelmää ei kuitenkaan ole arvioitu sydän- ja verisuonitautipotilailla, joilla on akuutin sepelvaltimo-oireyhtymän oireita. Siksi tässä tutkimuksessa tutkittiin neuromuskulaarista harjoittelua osana akuutin sepelvaltimo-oireyhtymän sydänkuntoutusta.

Menetelmät

Akuutin sepelvaltimotautioireyhtymän parhaan sydänkuntoutustyypin tutkimiseksi verrattiin neuromuskulaarista harjoittelua ja klassista voimaharjoittelua. Tässä tutkimuksessa tehtiin satunnaistettu, kaksoissokkoutettu, rinnakkainen kliininen tutkimus espanjalaisessa yliopistollisessa terveysklinikassa.

Osallistumiskelpoiset potilaat, joilla oli diagnosoitu akuutti sepelvaltimotautioireyhtymä, olivat 18-80-vuotiaita ja joiden sydänriski oli kohtalainen tai pieni sydänliikuntatestien (CPET) perusteella.

Tutkimukseen valittiin potilaita, joilla oli diagnosoitu ACS ja jotka täyttivät sisäänottokriteerit, jotka olivat 18-80-vuotiaita ja joilla oli keskisuuri tai pieni sydänriski kardiopulmonaalisen rasituskokeen (CPET) ja American Heart Associationin ohjeiden perusteella.

Osallistujat jaettiin satunnaisesti jompaankumpaan kahdesta ryhmästä: interventioryhmään, joka suoritti neuromuskulaarista harjoittelua, tai kontrolliryhmään, joka suoritti klassista voimaharjoittelua. Molempien ryhmien henkilöt osallistuivat 20 harjoituskertaa (kahdesti viikossa) 60 minuutin harjoitusohjelmaan, joka perustui American College of Sports Medicine (ACSM) FITT-VP-malliin (Frequency, Intensity, Time, Type, Volume, Progression). Istunnot noudattivat seuraavaa rakennetta:

• Lämmittely: 10 minuuttia
• Kestävyysharjoittelu: 20 minuuttia joko juoksumatolla tai polkupyöräergometrillä. Kunkin osallistujan riskiprofiilin perusteella tehtiin jatkuvaa tai intervalliharjoittelua.
• Vastusharjoittelu: 20 minuuttia
  • Neuromuskulaarinen harjoitusryhmä: Harjoitukset, joilla pyritään parantamaan vartalon stabilointia, liikemalleja, yläraajojen irrottautumista vartalosta sekä lonkan ja polven liikkeiden dynaamista hallintaa.
  • Klassinen voimaharjoitteluryhmä: Yleistä voimaharjoittelua, joka kohdistuu tärkeimpiin lihasryhmiin ja jossa edetään avoimen ketjun harjoituksista suljetun ketjun harjoituksiin.
• Jäähdytys ja venyttely: 10 minuuttia Potilaiden sykettä ja happisaturaatiota seurattiin jatkuvasti koko harjoittelun ajan. Verenpaine mitattiin istunnon alussa, kestävyysharjoittelun jälkeen ja kestävyysharjoittelun jälkeen. Vastaavasti koettua rasitusta arvioitiin Borgin asteikolla harjoituksen alussa ja kunkin harjoitusvaiheen jälkeen.

Ensisijainen tulos oli inkrementaalinen sukkulakävelytesti (ISWT). Tätä testiä käytetään toimintakyvyn mittaamiseen ja VO2 max -arvon ennustamiseen. Toissijaisiin tuloksiin kuuluivat Chester Step Test (CST), 30-sekunnin tuolista seisomista mittaava testi (30CST) ja lonkan koukistajien voima dynamometrisesti. Arvioinnit suoritettiin lähtötilanteessa, välittömästi intervention jälkeen ja 6 kuukauden seurannassa.

Tulokset

Mukaan otettiin 30 osallistujaa, jotka jaettiin tasan neuromuskulaariseen tai klassiseen voimaharjoitteluryhmään. Osallistujien keski-ikä oli noin 55 vuotta. Kehon painoindeksi oli 31 neuromuskulaarisen ja 28 klassisen voimaharjoittelun ryhmissä. Heidän keskimääräinen happisaturaationsa oli lähtötilanteessa 97 %.

Tulokset osoittavat, että ensisijaisen lopputuloksen osalta neuromuskulaarisen harjoittelun ryhmä parani enemmän kuin perinteisen voimaharjoittelun ryhmä. Ohjelman lopussa (10 viikkoa) havaittiin 155 metrin ero neuromuskulaarisen ryhmän hyväksi. Kuuden kuukauden kuluttua kokeen päättymisestä tämä ero oli 214 metriä, mikä oli myös neuromuskulaarista harjoitusohjelmaa noudattaneiden hyväksi.

Toissijaiset tulokset tukivat osittain ensisijaisen analyysin tuloksia. CST:n ja lonkan koukistajan voiman tulokset paranivat merkittävästi neuromuskulaarisen harjoittelun ryhmässä. 30 sekunnin tuolilla seisomiskokeessa ei ollut merkittäviä eroja ryhmien välillä.

Kysymyksiä ja ajatuksia

Onko akuutin sepelvaltimotautioireyhtymän kuntoutuksessa parempi harjoitustapa tämän alustavan RCT:n tulosten perusteella?

Ensisijaisen tuloksen, ISWT:llä mitatun toimintakyvyn, osalta neuromuskulaarinen harjoittelu tuotti parhaat tulokset. Houchen-Wolloff et al. (2015) mukaan ISWT:n pienin kliinisesti tärkeä ero (MCID) on 70 metriä. Tämä MCID-arvo määritettiin sydänkuntoutusta toteuttavassa väestössä. Tämä havaittiin potilailla, jotka arvioivat ohjelman jälkeisen liikunnan sietokykynsä "hieman paremmaksi". Mieluiten saavutettaisiin sellainen taso, että ihmiset tuntisivat olonsa "paremmaksi" eikä "hieman paremmaksi". Samassa tutkimuksessa ihmiset, jotka olivat parempia, saavuttivat noin 85 metrin lisäyksen. Kun ryhmien väliset erot olivat 155 ja 214 intervention lopussa ja 6 kuukautta myöhemmin, tämän RCT:n tulokset neuromuskulaarisen ohjelman noudattamisen jälkeen vaikuttavat lupaavilta.

Lähtötilanteessa ryhmien ISWT-pisteet erosivat toisistaan. Neuromuskulaarisen ryhmän ISWT-pisteet olivat paremmat kuin klassisen vahvistamisen ryhmän. Kirjoittajat viittaavat siihen, että alhaisemmat pisteet antaisivat enemmän parantamisen varaa klassisessa ryhmässä, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut heidän tutkimuksessaan. He haluavat korostaa neuromuskulaarisen harjoittelun vaikutusta. Minä näen asian toisin päin. Interventioryhmään kuuluvien henkilöiden toimintakyky oli lähtötilanteessa parempi kuin kontrolliryhmän. Tämä tarkoittaa, että heillä oli todennäköisesti paremmat mahdollisuudet parantaa toimintakykyään entisestään, koska heillä oli parempi perusta, josta lähteä liikkeelle. Ero lähtötilanteessa oli noin 100 metriä. Tämä on jo enemmän kuin ehdotettu 70-85 metrin MCID. Mielestäni neuromuskulaarisen harjoitteluryhmän osallistujilla oli näin ollen paremmat mahdollisuudet lisätä toimintakykyään entisestään. Hyvin tasapainoisessa RCT:ssä pitäisi varmistaa, voidaanko neuromuskulaarisen harjoitteluryhmän hyväksi saavuttaa todellisia merkityksellisiä ryhmien välisiä eroja.

Puhu minulle nörttimäisesti

Potilaat rekrytoitiin yksityisessä sairaalassa, joka toimii kolmannen asteen sairaalassa. Tämä on otettava huomioon, kun näitä tuloksia sovelletaan omaan käytäntöön. Mukana oli vain muutama osallistuja, mikä voi olla rajoitus, mutta se on ymmärrettävää, koska kyseessä on alustava tutkimus. Johtopäätökset on nyt vahvistettava suuremmassa tutkimuksessa.

Tutkimus tuotti kuitenkin merkittäviä eroja, sillä ensisijaisen lopputuloksen luottamusvälit olivat laajat, ja 10 viikon kohdalla luottamusväli ei ollut merkitsevä, koska se ylitti nollan. Laaja luottamusväli tarkoittaa, että jotkut ihmiset paranivat vain vähän, kun taas toiset paranivat huomattavasti. Joillakin ei siis ole ollut merkittäviä muutoksia. Kuuden kuukauden kuluttua tutkimuksesta luottamusväli oli merkittävä ja alaraja lähestyi MCID-arvoa. Tämä osoittaa kuitenkin, että jotkut henkilöt eivät saavuttaneet 70-85 metrin MCID-arvoa. Alustavassa tutkimuksessa, johon osallistui vain 30 henkilöä, tulokset vaikuttavat lupaavilta. Neuromuskulaarisen harjoittelun lähestymistapaa olisi nyt analysoitava suuremmissa tutkimuksissa ennen kuin siitä voidaan tehdä vakavia johtopäätöksiä. Ihannetapauksessa olisi tehtävä vastaaja-analyysi, jotta voitaisiin ymmärtää, kuka todennäköisesti paranee akuutin sepelvaltimotautioireyhtymän kuntoutukseen tarkoitetun neuromuskulaarisen harjoitusohjelman jälkeen.

Vie viestit kotiin

Tässä alustavassa RCT-tutkimuksessa verrattiin klassista voimaharjoittelua ja neuromuskulaarista harjoittelua akuutin sepelvaltimotautioireyhtymän toimintakyvyn kuntoutuksessa. Tulokset osoittavat, että neuromuskulaarista harjoitteluohjelmaa noudattavat henkilöt hyötyvät enemmän. Tulokset olisi nyt vahvistettava suuremmissa RCT-tutkimuksissa. Tämä tutkimus antaa meille mielenkiintoisen suunnan siitä, miten harjoitusohjelmia voidaan suunnitella akuutin sepelvaltimotautioireyhtymän kuntoutusta varten.

Viite

Valtueña-Gimeno, N., Fabregat-Andrés, Ó., Martinez-Hurtado, I., Martinez-Olmos, F. J., Lluesma-Vidal, M., Arguisuelas, M. D., ... & Ferrer-Sargues, F. (2024). Neuromuskulaariseen harjoitteluun perustuva sydänkuntoutusohjelma parantaa akuuttia sepelvaltimo-oireyhtymää sairastavien potilaiden toimintakykyä: alustava satunnaistettu kontrolloitu tutkimus. Fysioterapia, 101428.

Akuutti sepelvaltimo-oireyhtymä

Lue lisää

30 sekunnin tuolin seisomatesti